MUISTOISSA Taika


novascotiannoutaja narttu 11 vuotta

Hedera's She Bangs "Taika"
23.7.2003-14.5.2014
kyynärät 0/0, lonkat C/C

Saavutuksia:
tokossa FIN TVA
agilityssa medi 3-luokassa (eläkkeellä 8/2012 lähtien)

Taika KoiraNetissä

Taika on ensimmäinen oma koirani, joka on vallannut pysyvän paikan sydämestäni. Sain Taikan ollessani 12 vuotias. Taika tuli meille alunperin sijoitusnarttuna, ja sen varaan laskettiin melko paljon. Pentuaika Taikalla oli todella helppo, tuhoja ei tehty, sisäsiistiksi opittiin nopeasti ja uusien asioiden oppiminen sujui kivuitta. Taika on todella pehmeäluonteinen, se muistaa negatiiviset asiat todella pitkään.

Puolen vuoden iässä tuli paljon takapakkia. Helmikuussa 2004 Taika sairastui vakavasti. Koulusta kotiin tullessa aina niin iloinen pentu ei enää tullutkaan ovelle vastaan häntä heiluen, vaan löytyi olohuoneesta makaamasta voimattomana. Hännänpään pienestä heilahduksesta näki, että Taika oli iloinen jonkun tullessa kotiin. Siinä vaiheessa pelko hiipi mieleen siitä, että nyt se kuolee käsiin. Paniikissa pentu vietiin tutkimuksiin, ja Taikalla todettiin sillon novascotiannoutajien autoimmuunisairauksista melko yleinen A/M eli aivokalvontulehdus. Oireet saatiin pois todella rajulla kortisonikuurilla. Pari kuukautta meni taas ongelmitta, kunnes sairaus uusiutui 9 kuukauden iässä, jolloin myös lääkekuuri uusittiin. Näiden kahden todella pelottavan kerran jälkeen Taika on onneksi ollut oireeton. Päätimme tuoda Taikan sairauden julki koirapiireissä, ja äitini kirjoitti rotuyhdistyksen lehteen jutun elämästä sairaan koiran kanssa. Sairauden jälkeen sijoitussopimus kasvattajan kanssa luonnollisesti purettiin, ja tämän jälkeen yhteydenpito kasvattajan kanssa loppui kokonaan.

Pienen pennun tervehtyessä ja kasvaessa aikuiseksi koiraksi, sen kanssa kokeiltiin monia lajeja. Taika on osoittanut kykyjään raunioilla, verijäljellä, riistan kanssa, tokossa sekä agilityssa. Raunioiden kokeilusta jäi parhaiten mieleen se, kun lajissa täysin kokematon koira liikkuu raunioilla varmasti, ja käyttää nenäänsä hyvin. Itse olin maalimiehenä tuolloin, ja kuulin katselijoilta suorituksen jälkeen, kuinka Taika teki tiivistä työtä, ja saadessaan vainun, suunnisti suoraan luokseni tietäen, että minut tuli sieltä etsiä. Pienestä tytöstä sai olla kyllä ylpeä. Verijäljellä ja riistan kanssa Taika toimii kuin unelma. Kisaamiselle esteenä NOMEssa ja MEJÄssä on kuitenkin aina ollut voimakas paukkuarkuus, sekä haluttomuus veteen menemiseen. Paukkuarkuus aiheuttaa päänvaivaa myös jokaisena vuodenvaihteena, tosin vanhemmiten turha stressaaminen on vähentynyt.

Tokossa treenaaminen aloitettiin aluksi harrastemielellä, itseäni ei ole koskaan kiinnostanut "pilkunviilaus". Minulle on aina riittänyt tokon puolessa se, jos asiat on tehty edes sinne päin, joten voi vaan kuvitella millaista esimerkiksi seuraaminen ja perusasennot olivat. Kyllä se vierellä oli, joten se riitti ;) Yhdessä tokokokeessa Taikan kanssa kävin, koe meni täysin penkin alle, lopputuloksena se, että tuomari nauroi koiralle ja minä itkin monta tuntia kokeen jälkeen kun harmitti niin kovasti. Näiden kokemusten jälkeen luovutin Taikan kisakoiraksi äidilleni. Taika osoittautui loistavaksi tokossa, ja määrätietoisella ja kokeneella ohjaajalla siitä loppujen lopuksi tulikin valio. Vuonna 2010 tokoura loppui.

Agilityn aloitin Taikan kanssa sen ollessa noin kolmevuotias. Emme kuuluneet tuolloin mihinkään seuraan, joten kävimme alkeiskurssin jonka järjesti AST. Koska meitä ei kurssin jälkeen hyväksytty jäseniksi, aloitimme treenaamisen toisessa seurassa. Etenimme jonkun verran lajissa, lähinnä itsenäisellä treenaamisella. Ohjatut treenit eivät antaneet juuri mitään meille, treenien taso ei ollut tarpeeksi vaativaa ja rakentavaa palautetta oli turha edes toivoa; ainoa palaute suorituksista oli aina "sehän meni taas tosi loistavasti!" Parin vuoden kisaamisen jälkeen pääsimme vihdoin ASTn riveihin, jonka jälkeen tapahtui huimaa edistymistä. Nousimme nopeasti kolmosluokkaan, ja pärjäsimme kiitettävästi. Olemme kahtena vuonna osallistuneet SM-joukkuekisoihin, joissa suorittaminen on ollut yhtä varmaa kuin ennenkin. Kisatilanteissa ei ole koskaan stressannut tai jännittänyt, koska luottamus koiran ja minun välillä on ollut sataprosenttista. Vuoden 2010 jälkeen Taikan kanssa ei ole harrastettu muuta kuin agilitya, ja tämä laji on se, mihin me molemmat olemme rakastuneet täysin. Vuoden 2012 kesän lopulla Taika jäi kisaamisesta eläkkeelle, vauhdin ja hyppyhalukkuuden vähentyessä huomattavasti. Sen kanssa treenaillaan edelleen satunnaisesti, ja tarkoituksena on vain pitää hauskaa ja mieli virkeänä.

Näyttelyissä olemme muutaman kerran käyneet, mutta menestystä ei ole tullut johtuen Taikan mataluudesta. Eipä se touhu ole ikinä oikeastaan edes kiinnostanut, joten ei haitannut olla juoksematta näyttelystä toiseen.

Tiivistyksenä Taika on ehkä maailman kiltein koira. Se ei piittaa muista koirista pätkääkään, suhtautuu vain välinpitämättömästi niihin. Taika on äärettömän ihmisrakas, varsinkin namitaskuiset ihmiset ovat ystäviä. Tutustumisen jälkeen se ei enää erityisemmin viihdy vieraiden ihmisten kanssa, vaan jatkaa omia touhujaan. Äitini sanoin Taika pitää minua puolijumalanaan, treenitilanteessa se ei näe eikä kuule ketään muuta ja kotioloissa se nyhjää kokoajan kyljessäni.

Taikan eutanasia...

Taika jouduttiin lopettamaan 14.5.2014 agressiivisen pernasyövän takia. Syöpä oli levinnyt myös maksaan ja se oli niin raju, ettei leikkaus olisi Taikaa enää pelastanut. Vein Taikan alunperin eläinlääkäriin ruokahaluttomuuden takia, enkä olisi ikimaailmassa uskonut, että palaan sieltä ilman rakasta pikkutolleriani. Vaikka eläinlääkäri selitti tarkasti ja kärsivällisesti Taikan tilanteen, on mulla edelleen hankaluuksia ymmärtää ja hyväksyä, ettei se enää ole elämässäni. Mietin kokoajan mielessäni, entä jos olisin tajunnut viedä sen aikaisemmin lääkäriin, entä jos olisin reagoinut sen parin kuukauden takaiseen oksenteluun. Entä jos......

Tauti on kuitenkin niin salakavala ja hitaasti tuhoaan tekevä, ettei sitä olisi voinut huomata mitenkään. Tätä mulle on myös yritetty moneen kertaan sanoa, ja haluan sitä myös uskoa, vaikka en vielä siihen pystykään. En silti voi sille mitään että syytän itseäni jonkin verran siitä, etten tuntenut Taikaa niin hyvin, että olisin aiemmin huomannut sen olevan pahasti kipeä.

Taika tulee aina olemaan mulle se maailman tärkein ja rakkain koira. En usko enkä halua, että yksikään koira sitä tulee koskaan korvaamaan. Sen kanssa eläminen oli helppoa ja mutkatonta, koskaan ei ollut mitään ongelmia arjessa. Se kulki mukana joka paikkaan, aina häntä heiluen ja onnellisena siitä, että sai olla kokoajan vierelläni. Itkettää ajatella ettei se enää käperry kylkeeni nukkumaan öisin, ei enää lohduta kun surettaa.. Se ei myöskään tule kotiovelle vastaan häntä heiluen, eikä kulje uskollisesti vierellä uusiin kokemuksiin. Muistot onneksi säilyy, ja niiden avulla uskon pärjääväni jatkossa. Tärkeintä mulle oli saada olla Taikan rinnalla loppuun asti, ja lopun tullessa halasin sitä lakkaamatta ja uskon, että se oli myös Taikalle yhtä tärkeää kuin mulle. Taika kuoli syliini 14.5. noin kello 17.

Hyvää matkaa sateenkaarisillalle rakas! Muista että oot mulle aina tärkeä, enkä ikinä unohda miten hyvä lemmikki olit mulle. Mun tekee kipeää, mutta sulla on nyt hyvä olla, ja se on pääasia.